|
Missä on äiti? Oletteko nähneet äitiä? Tuleeko
äiti? Näin kyselivät hätääntyneet evakkolapset
Mikkelin Evakkovaelluksen reitin varella. Onneksi lapset olivat tällä
kertaa Mikkelin Nuoriso-opiston oppilaita, jotka virittivät vaeltajia
evakkovuosien tunnelmiin.
Viides
Evakkovaellus kuljettiin Suomen Nuoriso-opiston leirikeskuksen Riuttalanhovin
maisemissa ja järjestelyvastuun kantoi opisto. Miksi opisto ryhtyi
hankkeeseen? Perimmäisen vastauksen antoi rehtori Raimo Jenu toivottaessaan
vaeltajat tervetulleiksi. "Tämä on minulle toinen evakkovaellus.
Ensimmäinen tapahtui äidin vatsassa. On korkea aika ottaa
vaellus uusiksi."
Vaelluksen
avauspuheen piti Itä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Elli
Aaltonen, joka toi samalla valtiovallan tervehdyksen. Ylijohtaja Aaltonen
totesi evakkotarinoita syntyvän edelleen valitettevasti eri puolilla
maailmaa.
"Tarina,
jota te edustatte itse tai muistojen kautta, ovat osa Suomen historiaa,
osa Suomen itsenäisyyttä. Sitä ei voi eikä pidä
viedä mielestämme pois, vaan päinvastoin tällaisten
tapahtumien avulla, elvyttää."
Aaltonen
lainasi puheessaan myös kirjaa, jossa kerrotaan 13-vuotiaasta Eini-tytöstä,
joka ymmärsi aikuisten puheista sodan olevan tulossa vuonna 1939.
Mutta kenen tunnetun henkilön evakkoäidistä kirjassa
kerrotaan? Lue lisää puheesta.
Riuttalanhoviin
juosten rynnännyt upseeri määräsi kyläpäällikkö
Jenun hoitamaan väen evakuoinnin välittömästä.
Aikaa tavaroiden mukaan ottamiseen ollut.
Pari sataa
vaeltajaa lähti viiden kilometrin taipaleelle syksyisen harmaassa
säässä. Reitin varrella vastaan tuli ensimmäisenä
Raasulin Iida-Maria. Raudun rajakylän emäntä huusi kauhua
äänessään, ettei lähde mihinkään
ja taivutteli muitakin jäämään. Miksi menette vieraiden
nurkkiin, kyseli Iida-Maria. Kaikki muut valitsivat kuitenkin evakkotien.
Lotan näkeminen
reitin varrella toi monille vaeltajista mieleen hyvän muiston varsinaiselta
evakkomatkalta. Lotat jakoivat silloin ruokaa.
Reitin
varrella nähtiin myös haavoittuneiden hoitopaikka, miestään
etsivä vaimo ja kadonnutta äitiä kaipaavat lapset. Heitä
vaeltajat lohduttivat lupaamalla äidin vielä tulevan. Monen
mieli herkistyi lasten laulaessa Evakon laulua. Mutta löysikö
vaimo miehensä vai oliko sairaanhoitajan varoitus siitä, etten
uskalla antaa toivoa sittenkin oikeaan osunut viesti?
Vaellusreitti
nousi hiihtokeskuksen huipulle. Kiipeäminen palkitsi komeilla maisemilla
ja kun päästiin alas, siellä odottivat piirakat. Ne oli
paistettu kyläpäällikkö Jenun johtamissa Mikkelin
karjalaisten talkoissa.
Kun vaellus
päättyi, aurinkokin pilkahti eikä sadekuuro enää
haitannut. Keittolounaan jälkeen ylijohtaja Aaltonen kokosi yhteiset
tunnelmat.
"Yhteisöllisyyttä
kaikki hakevat, mutta harvoin löytävät. Täällä
oli yhteisöllisyyttä, joka kantoi myös oikealla evakkotiellä."
Mikkelin
Evakkovaelluksen ja Evakkolasten päivän suojelija Karjalan
Liiton puheenjohtaja Marjo Matikainen-Kallström ei päässyt
paikalle eduskunnan matkan takia. Hän viittasi tervehdyksessään
siihen, miten evakkovuodet koettelivat sukuyhteyttä, sillä
perheiden hajoaminen ja yhdistyminen vuorotteli.
Ylijohtaja Elli Aaltosen puheenvuoro valtakunnallisessa Evakkotapahtumassa
Suomen Nuoriso-opiston leirikeskuksessa Riuttalanhovissa lauantaina 10.9.2011
klo 11.00
Hyvät evakkovaellukseen valmistautuvat, kiitos jo ennakkoon tästä
vaelluksesta, joka toteutetaan 5. kerran ja ensimmäistä kertaa
itäisessä Suomessa ja täällä Mikkelissä.
Monet niistä puolesta miljoonasta rajan takaa evakkoon lähteneistä
ovat löytäneet uuden kotiseutunsa täältä Savosta
ja Pohjois-Karjalasta. Siinäkin mielessä Etelä-Savo ja
Riuttalanhovin maasto on hyvä valinta.
Tästä kiitos Evakkolapset ry:lle, Mikkelin Karjalaisille ja
Suomen nuoriso-opistolle, puheenjohtajalle, rehtorille ja talkooväelle.
Myös se, että vaellus on ensimmäisen kerran luontopolkumaisella
reitillä, on hieno asia. Vaikka aito evakkovaellus usein tapahtuikin
pitkin maantietä, myös siihen liittyi metsäosuuksia ja
luontoa, joten polkuvalinta ei riitele tätäkään vastaan.
Meillä Mikkelissä on myös sota-aikojen historiaan mahdollista
tutustua Päämajamuseossa ja Jalkaväkimuseossa. Myös
sodanaikainen viestikeskus Lokki on teille avoinna.
Valtion aluehallinnolle, Itä-Suomen aluehallintovirastolle tämäntyyppinen
tilaisuus on osa perustehtäväämme. Meillä on täällä
Itä-Suomessa kolmen maakunnan alueella oikeusturvatehtävä,
hyvinvointitehtävä ja turvallisuustehtävä. Valmiuden
ja varautumisen koordinointi liittyy vaaratilanteisiin ja myös poikkeusoloihin.
Ympäristön turvallisuus on uhattuna mitä erilaisimmista
syistä; luonnon mullistus, pyörremyrsky, suuronnettomuudet ja
sota. Mitään näistä emme toivo vaikka eri järjestelyin
niihin varaudummekin.
Myös evakuointi liittyy turvallisuuteen. Evakuointi on ihmisten saattamista
turvaan vaaratilanteissa. Näin oli silloinkin, kun te tai teidän
isänne, äitinne tai lähiomaisenne lähtivät evakkoon
kerran jos toisenkin. Eräs naishenkilö kertoi, että hän
tottui evakkoretkillään jo siihen, että kannatti laittaa
useampi mekko päälleen, jotta lähtökuormaan sopisi
muuta välttämätöntä tavaraa, Kyse oli "äkkilähdöistä"
sanan varsinaisessa merkityksessä.
"Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin. Naapurimme
heinäkärriin kalliit nyytit kannettiin" laulaa Anneli Saaristo
osuvasti Evakon laulussa.
Talvi- ja jatkosodasta on kulunut jo 70 vuotta mutta evakkomuistot elävät
edelleen. Ne muistot voivat olla traumaattisia, lähtö kodista
kosketti paljon erityisesti lapsia. Miesten ollessa rintamalla, äidit
ja naiset olivat raskaan taakan kantajia. Moni evakkolapsi voi olla myös
sotaorpo.
Illalla, kun äiti peitti mua nukkumaan, en aavistanut, mitä
aamu tuopi tullessaan.
Eräs äiti: "Tässä on mun koko omaisuus, kaksi
pientä lasta sekä kahvipannu uus."
Hyvät kuulijat, mitä pidempään sodasta on kulunut,
evakosta on voitu puhua mitä moniäänisemmin ja myös
yritetty kertoa, antoiko evakkous sen kokeneille ja jälkipolville
jotain lisäarvoa, oliko evakkotarinoissa mitään positiivista?
Ehkä jotain kuitenkin. Evakkous on saattanut lisätä meidän
kaikkien yhteyttä Suomen historiaan, se on auttanut meitä ymmärtämään
historian kulkua ja kotiseudun merkitystä.
Te, jotka olette sen itse tai läheistenne kautta kokeneet, voitte
paremmin kertoa näitä erilaisia tuntemuksia ja kokeakin niitä
pian käynnistyvän Evakkovaelluksen aikana.
Te kuulette huomenna sunnuntaina erinomaisia kertomuksia evakkolapsena
olemisesta Liisa Virenin suulla. Tässä yhteydessä pikemminkin
voisin puhua yhdestä alueesta, joka on evakkous ja kulttuuri.
Tuo siteeraamani Anneli Saariston Evakon laulu on kulttuurinen tuote.
Sellaisia ovat myös ne monet elokuvat, joihin evakkotarinat 1950-luvulla
sisältyivät ja ne sisältävät kuvausta siitä,
mille tuntui lähtö omasta kodista. Evakko-elokuva oli tuolloin
merkittävä satsaus kansalliseen kulttuuriin, se maksoi paljon
isoine joukkokohtauksineen. Elokuva oli silloisen suomalaisen elokuvatuotannon
taidon näyte.
Luen teille erään tunnetun suomalaisen juankoskelaissyntyisen
laulajan, säveltäjän ja sanoittajan äidin Eini Kuikan
muisteloja evakkoretkestään Impilahdelta Liperin kautta Juankoskelle:
Kun talvisota puhkesi, Eini oli juuri täyttänyt 13 vuotta. Sen
ikäinen ei ajattele yleensäkään kuolemaa eikä
osaa pelätä sotaa, vaikka Eini oli omin silmin saanut nähdä,
että sotaan varustauduttiin täyttä päätä.
Muualta Suomesta saapui Impilahdelle runsaasti vieraita miehiä, jotka
majoitettiin kirkonkylään, Pitkärantaan, Sortavalaan ja
Viipuriin. Eini kuunteli aikuisten puheita ja tuli varmistuneeksi siitä,
että koti joudutaan jättämään, mutta koska, siitä
ei ollut kenelläkään tietoa.
Itsenäinen Suomi oli juuri ehtinyt täyttää 22 vuotta,
kun itsenäisyyspäivän yönä 6.12.1939 impilahtelaisille
tuli äkkilähtö. Kello näytti puolta kahta yöllä
ja ulkona paukkui kipakka pakkanen. Lähtö oli sekasortoinen:
pikkulapset itkivät, aikuiset huusivat ja hätäilivät,
ja kaikkialla vallitsi hirmuinen kaaos. Eini kuuli Pitkärannan suunnasta
ammuntaa, samoin lentokoneiden ääniä. Aikuiset kertoivat,
että vihollinen yrittää pommittaa hajalle Impilahden kolmea
keskeistä siltaa.
Hyökkäys meni kuitenkin ohi ja matka jatkui. Mikkoset purkautuivat
junasta Viinijärven asemalla, josta heidät kuljetettiin kuorma-autolla
Liperin kansakoululle. Yön selkään hätäisesti
lähteneillä evakoilla ei ollut juuri muuta mukanaan kuin reppu,
johon kukin oli hätäpäissään sullonut mitä
oli parhaaksi nähnyt. Evakot rupesivat nukkumaan kansakoulun lattialla
siten, että reppu tuli pään alle, päät pantiin
yhteen ja jalat sojottivat kuin kehäkukan terälehdet.
Mikkosten lehmät ja muu karja olivat matkanneet pois sodan jaloista
junakyydillä Pohjanmaalle. Koko karja löytyi elukoiden kaulassa
olleiden numerolappujen perusteella kuin ihmeen kaupalla kesällä
1940, jolloin ne haettiin Rantasalmelle. Ne olivat siellä puolitoista
vuotta, kunnes Mikkoset veivät ne Juankosken Akonpohjaan, josta valtio
oli osoittanut heille uuden, suorastaan kurjan ja vain yhdeksän neliön
töllin menetetyt Impilahden talon tilalle.
Juankoski oli koko perheelle aivan uusi ja outo paikka. Se on nykyään
jo julistettu kaupungiksi, mutta pieni ja syrjäinen se on ollut aina.
Sinne ei kukaan osu vahingossa. Rautatiekin sinne saatiin vasta 1950-luvun
puolivälissä.
Niin, kysehän oli edesmenneen Juice Leskisen äidistä. Juice
pyysi kirjailija Reijo Ikävalkoa kirjoittamaan äidistään
ja kirja kertoo paljon tuosta Karjalan evakkomatkasta.
Evakkoelämän kirjat, elokuvat ja laulut ovat yksi tapa tuoda
evakkolaisten elämää tunnetuksi uusille sukupolville. Iso
määrä suomalaisia joutui lähtemään kotikulmiltaan
uusille asuinmaille. Tällaiset moniääniset muistelmat muokkaavat
koko kansaa ja kestävät pitkään.
Evakkotarinoita syntyy eri puolilla maailmaa kaiken aikaa, valitettavasti.
Tarina, jota te edustatte itse tai muistojen kautta, ovat osa Suomen historiaa,
osa Suomen itsenäisyyttä. Sitä ei voi eikä pidä
viedä mielestämme pois, vaan päinvastoin tällaisten
tapahtumien avulla, elvyttää.
Valtion aluehallinnon puolesta suuri kiitos teille, että olette täällä
Suomessa, että olette tänään täällä
Evakkovaelluksella kertomassa itse tai kuulemassa sotavuoden historiaan
liittyviä tarinoita ja ohjelmaosuuksia.
Mikkelin vaelluksen kuvia tässä
|