Runsas aaminen sisältää mehun, kahvin tai teen, leikkeleen, juuston, tomaatin ja kurkun lisäksi vielä karjalanpiirakoita ja munavoita.
Vaelluksen päättävä kenttälounas koostuu minestronekeitosta ja valmiista täytetystä sämpylästä, joka sisältää kinkkua ja salaattia. Tarjolla on myös gluteeniton vaiehtoehdo ja kasvissosekeitto. Kahvin tai teen kruunaa kahvileipänä tarjottava mustikkamuffinsi.
________________________________________________________
Professori
Laila Hirvisaaren avajaispuhe Urjalan evakkovalleuksella 10.7.2010
Tälläkin
matkalla on päämäärä
" Jokaisella evakolla on oma muistonsa, heistä jokaisesta saisi
oman tarinansa. Evakon
kohtalo on jokaisella erilainen, mutta aina yhtä satuttava ja järkyttävä."
Hyvät evakkovaellukseen osallistujat, ja täällä Urjalassa
tänään mukana olevat! Nämä sanat lausuin Lohjalla
2007. Ne pätevät tänäkin päivänä evakkovaelluksella,
jolla ikäänkuin solmitaan yhteen nuo talvisodan ja kesän
1944 vaellukset, jolloin sadattuhannet, lähes puoli miljonaa ihmistä
joutui evakkotielle. Tämä evakkovaellus joka tänään
toteutetaan, on niiden tapahtuneiden rinnalla varmaan iloisempi ja avoimempi
tapahtuma, koska se toteutuu nyt vapaaehtoisuudessa. Ja niin pitääkin
olla, jatkaa muistoissa sitä matkaa, minkä me monet kävimme
todellisuudessa läpi, ja samalla siirtää se kokemus meitä
nuoremmille, jotka eivät sitä koskaan joutuneet tekemään.
Tuolloin
4. elokuuuta 2007 Lohjalla oli kuuma päivä, lämmin tunnelma
kuten tänäänkin. Olimme kaikki Johannes Virolaisen haudalla
kirkolla. Muistan että oman äitini hautajaista oli vain muutama
viikko, kaikki oli pinnalla, lapsuuden muistot, yhdessä kokemamme
sota- aikojen pelko, sotaleskeys ja sotaorpous. Meidän evakkomatkamme
äitini ja isovanhempieni kanssa kesällä 1944 vei Mynämäkeen,
Korvensuun kylään, Jäppilän taloon. Ystävyys
säilyi vuosikymmeniä, se on olemassa vieläkin. He tulivat
äitini hautajaisiin kaikki jotka jaksoivat. Se on todellista evakkoystävyyttä.
Siinä kumpikin osapuoli, sekä tulijat, että vastaanottajat
kiintyivät loppuelämäksi toisiinsa.
Maaliskuussa
tuli kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Helsingin
Sanomat ja monet lehdet nostivat näkyvästi ja kiitettävällä
tavalla esille sotiemme tapahtumat. Me
muistamme salamannopeat lähdöt, täpötäydet evakkojunat,
tuon loputtoman joukon ihmisiä, jotka täyttivät tiet hevoskyydeillä,
polkupyörillä ja kävellen kohti sotaa pakoon, turvaan.
Niin paljon elämänkohtalolta kuin oli lähtijöitä.
Me pienimmät, jotka synnyimme keskellä sotaa, emme tienneet,
ettei normaali elämä ollut sellaista, vaan nyt oli sota- aika.
Kuka ehti sen lapselle kertoa? Me luulimme, että elämä
tulisi aina olemaankin sellainen; lentolaivueita, ilmapommituksia, sotamiehiä,
suruharsoja ja vahakukkia.
Vuosia myöhemmin
minullekin selvivi, että sota-aika oli poikkeuksellinen aika, aivan
erilainen kuin aika ennen syntymäämme. Ja se jatkuisi rauhan
tultua toisenlaisena. Mutta mikään ei sotien jälkeen ollut
niinkuin ennen, kaikki oli muuttunut. Alkoi uusi sopeutumisen aika sadoilletuhansille
karjalaisille. Ehkä meitä lohduttaa lempeän munkki Fransiscus
Assialaisen järkevä neuvo: jos jollekin asialle ei kertakaikkiaan
voi mitään, se on vain hyväksyttävä. Olemme hyväksyneet,
sillä ikuisessa katkeruudessa ei voi elää. Karjalaisten
oli pakko sopeutua maamme lähes jokaiseen kuntaan. Nyt myöhemmin
on selvinnyt, että siirtokarjalaiset toivat mukanaan moniin suomalaisiin
kyliin positiivisen elämänasenteen, sekä optimistisuutta
surun ja menetysten keskellä.
Tämän
evakkomatkan suojelijana hauan lähettää teidät matkaan
hienon runoilijamme Aale Tynnin sanoin:
Niinpä sanon
mikä sanottava on:
ilman jatkuvuutta
on elää mahdoton.
Eilisessä on säie
joka jatkuu huomiseen.
Se kantaa päivän
kaikkine vaivoineen.
Katselen
Linnunrataa
Muistan vainajat
Muisto on valoa täynnä
koska he rakastivat.
Olen kiintynyt moniin heistä,
tuttuihin, etäisiin.
Elän osana suuremmasta.
Liityn galaksiin.
Lähetän
teidät tänä kesäisenä päivänä
matkaan rakkaudella ja lämmöllä. Ottakaa sydämiinne
ilo, älkää uuupuko matkalla, sillä tälläkin
matkalla on päämäärä
|